Eilen maanantaina pääsimme ottamaan jälleen ensimmäiset kosketukset niin suojavarusteiden kuin joukkuetovereiden kesken. En tiedä kumpaa jännitin enemmän, sitä että mahtuuko housut vie päälle vai miltä se ensimmäinen vahva, mutta lämmin jyrääminen tuntuisi. Kiitos barbababamaisen olemukseni, housut sujahtivat jalkaan muitta mutkitta. Enempiä varusteita en sitten kodin tuoman turvan puitteissa ehtinytkään testailla, koska kuskini ja mieleni psyykkaaja Riikka a.k.a hyvä reisi odotteli jo lähtöä Pirkkahallin reeneihin.
Osanotto reeneissä oli mieluunen ja aloitimme lämmittelyt. Valmentajamme Aleksi a.k.a vedetään jalkoihin-Aksu osasi tällä kertaa leikin varjolla vetää meille aitojen kautta kivat lämmöt päälle. Olin notkealla päällä ja sujahdin aitojen alta yllättävänkin sujuvasti. Ehkä myös mielikuva harjoittelu auttoi, kuvittelin murtautuvani aarrekammioon missä laserhälytys-sensorit toimivat aitojen reunoina. Sitten otimme parit ja teimme kottikärry-työntöjä. Otin parikseni likemmän mahollisen (etten vaan jäis yksin niin kuin koululiikkatunneilla) Lauran a.k.a kaasuvuodon ja valmentajan esimerkin mukaisesti olimme valmiita kärrytteleen. Laura asettui kädet maahan, maha lattiaa kohore ja tarkoituksenani oli napata hänen nilkoistaan kiinni ja alkaa kävelee. Lauran ajatusjuoksua sen koommin kommentoimatta hän yhtäkkiä heilauttikin jalallaan suoraan mun vasempaan korvaan. Notkee flikka, ei voi muuta sanoa. Onneksi mulla on (myöskin) läskit korvat.
Lämmittelyjen jälkeen alettiin tositoimiin ja vedettiin loputkin kamat niskaan. Tunsin Aksun polttavan ja huolestuneen katseen niskassani, kun en saanut kauheen nopeesti harttareiden nauhoja kiristettyjä. Sormet tärisi jännityksestä ja hammassuojien napakka olemus naksui suussa, kun viimein (niskalämmittelyn jälkeen) asetuimme jonoihin ensimmäisiä iskuja odottaen. ”Aloitamme ihan perusteista.” Aksu huusi ja silmäni olivat kuin peuralla ajovaloissa. Minun vuoroni blokata. Asetuin matalaan lähtöasentoon, perse alhaalla, niska lytyssä, katse ylhäällä edessä. Reiteni jähmettyivät, käteni ojentuivat hieman eteen, näin vasemmalla tarkkailemassa Aksun ja oikealla apuvalmentajamme Monnen a.k.a Soikion. Otin katseen pallonkantajaan ja hänen liikkeestään hölskyttelin häntä vastaan, BUM, KONTAKTIII, kädet ympäri, pää ulkopuolella ja aahh…Ensimmäinen blokkaus oli pikemminkin halaus vanhoja muistoja kohtaan. Tältä se siis tuntui. Vaihdoin jonoa ja olin valmis antautumaan toisen blokkaajan vahvaan kosketukseen.
Viimeisen puolentunnin olinkin sitten vaihtopenkillä ja tein varjoharjotteita. Pikkujoulukauden pöytien kantelut ovat saaneet niskastani voiton ja oikea olkapää lakkas toimimasta. Pidin seuraa myös syrjäytyneelle apujojolle Marille a.k.a seniili, joka vammoistaan huolimatta on hianosti mukana menossa. No, näillä mennään mitä annettu on. Keskiviikkona menen hajoileen sit uudestaan!
Ystävällisin terveisin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti